Hanna Järvinen: ”Kutsutut kriittiset jälkisanat” Esitystutkimus-seminaarissa 27.4.2015
Ensinnäkin, kiitos kirjasta, kiitos seminaarista ja kiitos kutsusta. Tämän esityksen (performance) otsikko ei ole minun antamani, vaan minut pyydettiin kommentoimaan teosta, kun en ehtinyt siihen kirjoittamaan. Olen tanssintutkija, historian tohtori ja yliopistonlehtorina Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa. Olen myös kääntänyt André Lepeckin Exhausting Dance eli Tanssitaide ja liikkeen politiikka -kirjan (Like 2012), koska satuin vahingossa tekemään maisterintutkinnon New York Universityn esitystutkimuksen oppiaineessa vuonna 2001. Olen siis ollut muun muassa Barbara Kirshenblatt-Gimblettin ja Peggy Phelanin oppilas – ensimmäisen kohdalla pakosta ja jälkimmäisen kohdalla koska sanoin, etten halua ottaa Richard Schechnerin kurssia. Laitoksella, jota tuolloin johti Diana Taylor, oli havaittavissa pieniä ristiriitoja.
Vahinkotutkintoni jälkeen Annette Arlander rekrytoi minut tuntiopettajaksi Teatterikorkeakoulun Esitystaiteen ja tutkimuksen (sittemmin Live Art and Performance Studies) kaksivuotiseen maisteriohjelmaan. ”Vakiorepertuaarini” on ollut nimenomaan esitystutkimuksen teoriakurssi, Paper on a Performance Theorist, jossa opiskelijat tutustuvat kukin yhteen keskeiseen esitystutkijaan – heidän valintansa riippuvat heidän erityisistä kiinnostuksen kohteistaan, jotta ”paperista” olisi jotain hyötyä kaksivuotisen ohjelman varsin tiukasti aikataulutetussa suorittamisessa (performance). Kun opiskelijoiden kanssa on käyty läpi listaa heitä mahdollisesti kiinnostavista esitystutkimusteoreetikoista, tulee aina esiin, että jos nämä Taylorit ja Phelanit ja muut ovat niitä “klassikoita”, niin mikä sitten on uusinta uutta. Tähän on tietysti vaikea vastata muuta kuin että lukekaa esitystutkimuksen kausijulkaisuja – TDR:ia ja PAJ:ia ja niin edelleen – ja käykää PSi:ssa, jos on moiseen varaa. Kaanon (siis ”klassikot”) syntyy vasta ajan myötä. Yksi kokoelma, jota olen suositellut näille nykyisille – eli kaksi vuotta sitten valituille – on ollut juuri Jon McKenzien, Heike Romsin ja Wee Wang Lingin Contesting Performance vuodelta 2010, johon Annette Arlanderkin Esitystutkimus-kirjan johdannossa viittaa. Myös syy tähän on selvä: vaikka ajatus kulttuurin ilmiöiden tutkimuksesta esityksenä on vanha, esitystutkimus (Performance Studies) oppialana on New York Universityn esitystutkimuksen oppiaineen hegemonian läpitunkema.
Koska olen tänä keväänä myös lukenut Sarianna Silvosen ei vielä ilmestynyttä käännöstä Richard Schechnerin Performance Studies: An Introduction -kirjasta, olen toistuvasti myös kysynyt itseltäni mihin suuntaan esitystutkimus on menossa. Selvää nimittäin on, että Schechnerin ajatusmaailma on auttamattoman vanhanaikainen ja Amerikka-keskeinen. Esimerkkinä tästä vetoaminen rodun käsitteeseen, jonka käytön humanistisessa tutkimuksessa UNESCO kyseenalaisti jo vuoden 1950 julkilausumassaan ja joka myös luonnontieteissä on sittemmin alettu ymmärtää syrjinnän ja “valkoisuuden” hegemonian tuottamisen välineenä. Jo 2005 pitämässään puheenvuorossa, joka on julkaistu TDR: The Drama Review -lehdessä vuonna 2006, Jon McKenzie kysyi, onko Performance Studies itse asiassa kulttuuri-imperialismia yksinkertaisesti siksi, että oppialan keskeiset teoreetikot tulevat yhdestä kulttuurista ja kirjoittavat yhdellä kielellä – englanniksi.
Siksi suomenkielinen kokoelma – Esitystutkimus – ja suomenkielinen, suomeksi ajateltu tutkimus on ensiarvoisen tärkeää. Tällä en kuitenkaan tarkoita, ettei suomenkielisessä tutkimuksessa tarvitsisi keskustella kansainvälisesti, päinvastoin: näen mahdollisuutena luoda suomeksi sellaista pohdintaa, jolle olisi kiinnostusta myös anglofonisessa teoreettisessa keskustelussa – ja nimenomaan teorian tasolla, ei vain käytännön esimerkkien ja kiinnostavien tapaustutkimusten kuvauksina. Kielen assosiaatiot ja merkitykset luovat ajattelun maailmoja ja suomenkielinen yhdistelmä esitys – esittäminen – esiintyminen aiheuttaa pakostakin erilaista ymmärrystä kuin englannin ’performance’. Suomeksi esittämiseen yhdistyy esimerkiksi representaatio ja representatiivisuus, ja siitä vastaavasti puuttuu englannin suorittavuuden konnotaatio.
Annette Arlander sanoo Esitystutkimuksen johdannossa: “kirjan tavoitteena on avata esitystutkimuksen näkökulmaa suomalaisille lukijoille ja tuoda esiin jotakin esitystutkimuksen monialaisuudesta ja alojenvälisyydestä.” Miten tämä tapahtuu on monitahoista: yhtäältä, teoksessa on tapaustutkimuksia, joiden kautta lukija voi päätellä, mitä kirjoittaja ’esitystutkimuksella’ tarkoittaa tai mihin tutkimuksen genealogiaan – sanan foucaultlaisessa merkityksessä – teksti kiinnittyy; toisaalta osa teksteistä pyrkii selittämään tiettyjä esitystutkimuksen käsitteitä tai tuomaan esiin tiettyjä enemmän tai vähemmän uusia perinteitä. Mutta kirjassa on myös katsaus-tyyppisiä tekstejä, jotka pyrkivät lähinnä kuvaamaan esitystutkimuksen käyttökelpoisuutta jollain tieteenalalla. Näistä itselleni ehkä hauskin – ja loistava esimerkki tekstistä esityksenä – oli Marjukka Lampon ja Marleena Huuhkan ei niinkään tekstiseikkailun kuin Choose your own adventure -kirjojen hengessä kirjoitettu pelitutkimusteksti. Tämä, ja Saila Poutiaisen ja Sofia Smedsin puheviestinnän ja esitystutkimuksen suhteesta kirjoittama napakka esittely, saivat minut toivomaan vastaavia esittelyitä myös tutummilta aloilta, esimerkiksi antropologiasta tai teatteritieteestä. Neljänneksi kirjassa on kaksi käännettyä artikkelia, Della Pollockin ja Peggy Phelanin tekstit, kääntäjinään Taina Riikonen ja Helena Erkkilä.
En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia kirjan tekstejä saati arvioimaan niitä – se olisi kirjallisuuskritiikin tehtävä. Mutta haluan sanoa, että nelijakoni johtuu siitä, että lukiessani kirjaa koin sen suorastaan yllättävän hajanaiseksi – minun oli aidosti vaikea liittää tekstejä minkäänlaiseksi kokonaisuudeksi saati sitten kokonaisuudeksi, joka kuvastaisi esitystutkimuksen alaa sen kaikessa moninaisuudessa, vaikka se antaakin vihjeitä esitystutkimuksen eri suuntia ja käyttötapoja kohti. Mieleeni tuli kokemukseni Peggy Phelanin ja Jill Lanen toimittamasta kirjasta The ends of performance (1998), jonka luin yhtenä pakollisena ennakkoon luettavana opuksena ennen maisteriopintojani ja joka jälkikäteen ajatellen antoi hyvin kattavan kuvan Performance Studies -oppiaineen kirjosta ja eteen tulevista opintosisällöistä. Kokoelmassa on sekä faktatekstejä (tieteellisiä artikkeleita) että fiktiota (esitystekstejä), ja siinä on julkaistu myös Della Pollockin tunnetuin performatiivista kirjoittamista käsittelevä teksti ”Performing Writing”. Jäin pohtimaan, missä Esitystutkimus-kirjassa on esittävä teksti. Monet kirjoittajat kirjoittavat omasta käytännön toiminnastaan, mutta yksikään teksteistä ei ole fiktiota tai hyödynnä esittäviä muotoja (draamaa) samalla tavoin kuin esimerkiksi Amanda Denise Kemp tai Deb Margolin tekevät Phelanin ja Lanen kokoelmassa.
Esitystutkimus-kirjan ansiona on vakiinnuttaa tieteenalaa Suomessa ja suomeksi. Koska kirjan päämäärä on siten myös luoda tieteenalan suomenkielistä sanastoa, olisin toivonut, että jotkut kirjoittajat olisivat tutustuneet tarkemmin jo käännettyihin teksteihin. Myönnettäköön, että kaikki käännökset eivät ole kovin hyviä eikä niitä ole edes helppo löytää (esimerkkinä Diana Taylorin teksti Pirkko Kosken toimittamassa Teatteriesityksen tutkiminen -teoksessa 2010). Taina Riikosen Pollock-käännös on ansiokas, mutta asiantuntijalukija jää ihmettelemään tämän nimenomaisen tekstin valintaa käännettäväksi: se ei ole merkittävä esitystutkimuksen avaus, kanonisoitu ”klassikko” samassa mielessä kuin ”Performing Writing”.
Suhtautumiseni Helena Erkkilän Phelan-käännökseen on ristiriitainen, koska vierastan performance studies -käsitteen kääntämistä performanssitutkimukseksi. Tähän on kaksi syytä: kyse on Esitystutkimus-kirjaan käännetystä tekstistä; ja käännettävä teksti on alkuaan ilmestynyt kirjassa, jossa suuri osa käsitellyistä taideteoksista ei ole performansseja sanan suomenkielisessä merkityksessä – Robert Mapplethorpen, Cindy Shermanin ja Lorna Simpsonin valokuvia, Mira Schorin piirroksia ja maalauksia, Yvonne Rainerin ja Jennie Livingstonen elokuvia. Siis objekteja, joita voi tarkastella esityksinä, mutta jotka ovat nimenomaisesti huonoja esimerkkejä Phelanin ontologisesta väitteestä, että esityksen ainoa “elämä” on nykyhetkessä. Opiskelijani Live Art and Performance Studies -maisteriohjelmassa ovat toistuvasti kiinnittäneen huomiota juuri tähän ristiriitaan Phelanin sanomisten ja hänen käyttämiensä esimerkkien välillä: missä ovat ne performanssit, edes taide-esitykset populaarikulttuurin esityksistä tai arjen esityksistä puhumattakaan? Kuten esitystutkimuksen guru Richard Schechner, Phelan rakentaa ilmeisesti tiedostamattaan hegemoniaa, jossa taide ja vieläpä avantgarde on esitystutkimuksen “oikea” tutkimuskohde – käsitystä, jota muut esitystutkijat, esimerkiksi Philip Auslander, ovat kyseenalaistaneet. Pidinkin Esitystutkimus-kirjassa nimenomaan siitä, kuinka moni kirjan kirjoittaja käsittelee esitystä laajemmin kuin vain avantgardetaidetta tai esittävää taidetta koskevana käsitteenä. Tosin tämä taas johtaa kysymykseen, johtuuko tämä itse asiassa siitä, että sana ’esitys’ tarkoittaa suomeksi myös representaatiota.
Mielestäni Pollockin ja Phelanin tekstit vaatisivat kontekstia myös, koska kyseessä ovat varsin vanhat ”klassikot”: Phelanin teksti on julkaistu yli 20 vuotta sitten, Pollockin 15 vuotta sitten. Molemmat on kirjoitettu aikana ennen internetiä ja se näkyy niiden asenteissa. Itse asiassa Philip Auslanderin Phelan-kritiikistä Liveness tuli jo uusi laitoskin vuonna 2008, koska internet ja sosiaalinen media ovat niin voimakkaasti muuttaneet tapoja, joilla ymmärrämme esityksellisyyttä sanan kaikissa suomenkielisissä merkityksissä. Käännettyjen tekstien vanhakantaisuutta korostaa myös se, että Esitystutkimuksessa ne rinnastuvat uusiin suomalaisiin tutkimuksen esittelyihin ja esitystutkimuksen laajoihin rihmastoihin eri tieteenaloilla.
Kenties koska itse olen opettanut viime aikoina performatiivista tutkimusta ja affektiteoriaa, koko performatiivinen käänne tuntuu juuri nyt jopa hieman menneen talven lumilta. Kenties olisi saman tien aika ryhtyä kasaamaan uutta esitystutkimuksen kokoelmaa, jossa pohdittaisiin (kuten taiteellisessa tutkimuksessa) kentän määrittelyn sijaan sen impaktia, vaikutuksia yhteiskunnassamme. Mihin esitystutkimusta tarvitaan? Suomenkielisenä esitystutkijana olisin valmis haastamaan, Jon McKenzien hengessä, performance studies -oppialan kulttuurisen imperialismin, tarpeen pakottaa suomalaista esitystutkimusta angloamerikkalaiseen sanastoon ja käsiterajoihin. Millaista voisi olla esitystutkimuksen teoria suomeksi ja suomalaisista, paikallisista, lähtökohdista käsin? Mitä esitystutkimuksella voi tehdä, saada aikaan, muuttaa, vai onko esitystutkimuksen elämä vain akateemisessa norsunluutornissa, jossa enenevässä määrin tuntuu siltä, että julkaisemisessa on järkeä vain englanniksi ja angloamerikkalaisilla Julkaisufoorumi-luokitetuilla alustoilla – ainakin, jos yliopistojen johdolta kysytään. Historioitsijana haluaisin myös kysyä kaikilta tapaustutkimusten kirjoittajilta, miksi juuri näistä tapaustutkimuksista pitäisi kuulla juuri nyt? Mikä on oman tapaustutkimuksenne merkitys tässä hetkessä tai mitä sellaista tapaus kuvastaa, joka vuoden 2015 esitystutkimuksen opiskelijan on olennaista ymmärtää? Kenties voisimme jatkaa keskustelua näistä teemoista.
